Shakin perimmäistä olemusta etsimässä

Motto: Ihmisen merkitystä ei mittaa hänen saavutustensa vaan pikemminkin hänen pyrkimyksensä määrä. (Kahlil Gibran)

"Shakki ei ole mitään, mitä vain opiskellaan. Shakissa ei pelkkä työ auta, sillä shakki on kuin äidinkieltä, se on opittava tarpeeksi nuorena ja tarpeeksi hyvin, muuten sitä ei voi ymmärtää niin syvältä kuin maailman kärkipelaajat ymmärtävät." KvM Antti Pihlajasalon taannoinen pohdiskelu Suomen Shakin palstoilla laittoi allekirjoittaneen katsomaan itseään peilistä. Onko minulta jäänyt huomaamatta jotain oleellista rakkaan harrastukseni syvimmästä olemuksesta?

"Äidinkielen ymmärtämisen" takeena Pihlajasalo pitää ELO-luvun suuruutta, aivan kuin valkoiset miehet kummastelevat tummaihoisten sukupuolielimien kokoa. Kuten tiedämme, vahvuusluvulla arvioidaan pelaajan kykyä onnistua vastustajan matittamisessa, ei muuta. Mitä enemmän voittoja, sitä suurempi luku. Mutta, mutta - shakkipeli ei ole mikään Haagin sotatuomioistuin, jossa hävinneelle sanotaan, että sinä olet syyllinen. Uskokaamme siis naisia: koolla ei ole väliä!

Kyllästyttyäni vuodesta toiseen kartuttamaan JSM-kultamitalikantaani (7 kpl eli enemmän kuin kenelläkään toisella) havahduin miettimään, onko shakissa muitakin elementtejä kuin voittaminen. Shakkiturnaushan on kokonaisvaltainen tapahtuma, jossa pelisalissa vaikuttavat henkilöt muodostavat yhteisen energiakentän (Gens Una Sumus). Nappuloiden liikkuminen ruuduista toisiin on vain jäävuoren näkyvä osa, eikä pelien lopputuloksia pidä liikaa korostaa. Kuten Nylon Beat laulaa: "Rakastuin mä luuseriin."

Kuka heittää ensimmäisen kiven? Shakissa - sääntöjen mukaan - sen tekee valkea. Suomalainen rockikoni Ismo Alanko pelottelee kristikansaa Taiteilijaelämää-levyllään seuraavasti: "Pelipöytä kaatuu painostansa, kuningas putoaa ruudustansa." Ihmettelen suuresti, miten hän on uskaltautunut kalastelemaan näin syviin vesiin. Kuten hyvin tiedämme, Raamatun Jumala ja Caissa ovat elämänfilosofioiltaan kuin yö ja päivä. Siinä missä kristityt syntisäkkiä raahatessaan vapisevat ikuista kadotusta peläten, antaa Caissa hullunmattiinkin joutuneen lajinharrastajan yrittää uudelleen.

Kuinka erottaa huippupelaaja harrastelijasta? Elämässä ja shakissa on aina tarvittu ladunavaajia ts. henkilöitä, jotka kykenevät kehittämään asioiden välisiä merkityssisältöjä metafyysisellä tasolla. Maailmankaikkeus laajenee, miksei myös pelaajien ymmärrys. Insinöörit kehittelevät Deep Fritzin kaltaisia härveleitä ihmisen pään menoksi. Seuraavaksi suunnitelmissa lienee tietokone, joka pystyy purskahtamaan itkuun kesken kauniin viulukonserton.

Mistä johtuu tämän päivän maailmassa ylenpalttinen voiton ja suurten palkintojen ihannointi? Voittamisen ja häviämisen välinen erohan on toisinaan kuin se kuuluisa veteenpiirretty viiva. Nykyiset huipputason shakinpelaajat (Bobby Fischeristä lähtien) ovat valitettavasti unohtaneet pelin keksijän alkuperäisajatuksen, kun tämä riisinjyvävertauksellaan epäsuorasti vinoili kuninkaalle, ettei kaikkea mitata rahassa.

Ehdotankin, että ammattipelaajien elintason takaamiseksi otettaisiin laajemmin käyttöön ruotsalaisen Ulf Anderssonin nauttima taiteilijaeläkemalli. Näin shakkivirtuoosit voisivat suhtautua pelitapahtumiin leikinomaisemmin, ilman jääkiekko- ja nyrkkeilypiireistä tuttua hampaiden kiristelyä.

Jorma Kekki

12.10.2002