Tarinoita ja taulukoita shakkiolympialaisista

Kisojen historiaa ja shakkipolitiikkaa

Syksyllä Slovenian Bledissä pelatut shakkiolympialaiset olivat järjestyksessä kolmannetkymmenennetviidennet. Münchenin kisoja 1936 ei ole tässä otettu lukuun. Ne eivät olleet FIDE:n järjestämät eivätkä näin ollen viralliset. Niissä pelattiin kahdeksalla pöydällä neljän sijasta, eikä kilpailumuoto ollut vertailukelpoinen tavallisten olympialaisten kanssa. Lisäksi monet yksittäiset huippupelaajat sekä USA ja Englanti jättivät väliin kilpailun, jonka järjesti jo tuolloin "rotuoppiaan" maailmalle toitottanut valtio, vaikka joitakin juutalaisia pelaajia osallistuikin kisoihin. Esimerkiksi Puolan Najdorf voitti kakkospöydällä parhaan pelaajan palkinnon - hän ehkä katui osallistumistaan jälkeenpäin, mutta tuolloin hän ei voinut vielä tietää, että hänen perheensä ja sukulaisensa murhattaisiin muutamia vuosia myöhemmin järjestäjävaltion vielä tehokkaammin organisoimilla keskitysleireillä.

Poliittisia boikotteja on ollut myöhemminkin (sosialistiset maat ja monet kolmannen maailman maat jäivät pois Haifan kisoista Israelissa vuonna 1976), mutta shakkiolympialaiset ovat enimmäkseen sujuneet rauhanomaisesti. Vuosien varrella ne ovat paisuneet yhä mammuttimaisemmiksi, ja viime vuosina järjestäjiksi tarjoutuneet ovat olleet enimmäkseen itäisestä Euroopasta ja Lähi-idästä. Onkin vaikea kuvitella, mistä esimerkiksi länsieurooppalaiset ilmastoitujen hotellien ja kymmenen euron aamiaisten maat löytäisivät riittävän julkisen tuen tai anteliaan sponsorin majoittamaan pariksi viikoksi satoihin nousevan pelaajamäärän. Tarpeelliset resurssit koonnee helpoimmin FIDE:n nykyisen presidentin kaltainen henkilö, jonka kukkaro on osittain yhtenevä Kalmykian autonomisen tasavallan rahakirstun kanssa ja joka näin ollen pystyi rahoittamaan Elistan kisat 1998 omasta pussistaan. Gens una sumus, mutta toiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset: kaikilla ei ole omaa tasavaltaa.

Myös viimeaikaisten kisojen järjestäjävaltioissa, äskettäin itsenäistyneissä Sloveniassa ja Armeniassa sekä Euroopan Unioniin pyrkivässä Turkissa annetaan arvoa kansallisille saavutuksille, kilpailumenestykselle ja suoriutumiselle mittavan tapahtuman järjestämisestä kunnialla. Historia toistaa itseään: ShakkiNetin hiljattaisen jutun kuvaamat Havannan kisat 1966 ovat tästä aiempi ja todennäköisesti aitoa vieraiden miellyttämishalua vilpittömämmin todistava esimerkki. Ilmiö ei ole ainoastaan vähemmän kehittyneiden maiden omaisuutta, vaan kaikkien niiden, jotka haluavat tehdä itseään tykö maailmalla (verrattakoon "oikeiden" olympialaisten ja jalkapallon MM-kisojen järjestämiseen): myös Suomen mainostaminen ulkomaille luotettavana yhteistyökumppanina ja nykyaikaisena rauhantahtoisena teollisuusvaltiona oli tärkeää Kauppakorkeakoulussa pelatuissa Helsingin shakkiolympialaisissa 1952. Pääministeri Kekkonen kunniotti kilpailua läsnäolollaan, järjestelyt saivat kiitosta ja isäntämaa kaikkien aikojen parhaimman sijoituksensa, yhdeksännen tilan, joten kaikki tavoitteet saavutettiin. Menestystä ihastellessa muistettakoon, että kisat olivat nykyistä pienimuotoisemmat: osanottajamaita ei ollut kuin kaksikymmentäviisi. Meidän päivinämme on saman verran jo sellaisia maita, joiden joukkue koostuu pelkästään suurmestareista.

Nykymuotoisissa kisoissa maiden sijoitukset heittelehtivät joka tapauksessa kilpailusta toiseen. Kahden viimeisen kierroksen tulokset vievät joukkueen sijoitusta helposti parikymmentä pykälää ylös tai alas. Esimerkiksi USA:n joukkueen Slovenian-kertainen neljäskymmenesensimmäinen tila ei varmaan anna ihan oikeaa kuvaa maan shakkitasosta, vaikka merkkejä lievästä taantumasta onkin kenties nähtävissä. Ehkä siksi, että lahjakkaat lapset ohjataan mieluummin rahakkaampien harrastusten kuin shakin pariin, ja uusia amerikkalaisia suurmestareita tulee enimmäkseen entisen Neuvostoliiton alueelta saapuvista lentokoneista. Siksi myöskään tämän jutun tilastoissa ei ole mitalisijoja lukuun ottamatta pidetty kirjaa sijoituksista. Lienee melko samantekevää, onko Suomen sijoitus kolmaskymmenes vai neljäskymmeneskolmas vai viideskymmenesseitsemäs (jos pysytään realistisessa haarukassa). Sen sijaan Bledin kisojen suurmestaritulokset (Tapani Sammalvuo, Sampsa Nyysti ja naisten puolella Niina Koskela) olivat iloinen yllätys. Samoin on aina mukavaa voittaa kaukainen pohjoinen naapuri Norja ja pelata tasan olympiamitaleitakin voittaneiden Saksan ja Viron kanssa, kuten tapahtui tällä kertaa. Eikä Bledissä hävitty Indonesialle 0-4, kuten sinä vuonna, jona Schach-Woche epäili tulosta painovirheeksi… Vielä kun päästäisiin lopputuloksissa Ruotsin edelle…

Tarkoituksena ei ole olla ilkeä, vaan muistuttaa siitä, että tärkeintä eivät ole hyvät palkinnot eikä naapurisopu eikä liioiteltu kansallisylpeys, vaan… olla olematta aidosti vahingoniloinen jokaisesta omasta tai naapurijoukkueen jäsenen vastoinkäymisestä.

Mainittakoon tässä yhteydessä se, että takaisin vanhaan alku- ja loppukilpailujen aikaan ei ole paluuta: esimerkiksi Skopjen kisoissa vuonna 1972 oli "vain" kuusikymmentäkolme osanottajamaata – silti ne kestivät melkein kuukauden! Edes Kirsan Iljumzhinovin yksityinen setelipaino ei väänny pidentämään tuhannen osanottajan ylläpitoa reilulla viikolla. Ja kuka nykyaikana edes jaksaisi pelata kaksikinkymmentä pitkää peliä yhdessä turnauksessa! Ei ainakaan ilman dopingia, jota vastustetaan intohimoisesti nykyisin myös shakkimaailmassa. Mitä olisikaan tuumannut FIDE:n doping-komitea miestemme harrastuksista Havannassa, joista tälläkin palstalla äskettäin kerrottiin? Joko hätäännytte: ei kai huumelistallamme shakin jälkeen kakkosena olevaa alkoholia lasketa kiellettyihin aineisiin? Uskaltavatko vanhemmat enää laskea lapsiaan shakkikerhoihin, jos saavat tietää, että shakinpelaajien keskuudessa on yhtä paljon tai jopa enemmän alkoholia nauttivia kansalaisia ja insinöörejä kuin normaaliväestössä? Mitä sitten sanotte voittajajoukkueen Neuvostoliiton pelaajien edesottamuksista? Viktor Kortshnoin ja Mihail Talin luvaton kapakkakierros päättyi viimemainitun osalta sairaalaan: Misha sai tanssiessaan pullosta päähän (ainakin Kortshnoin kertoman mukaan). Muutaman kierroksen pakollisen lepovuoron jälkeen hän kuitenkin ryhdistäytyi ja teki parhaan olympiatuloksensa, kaksitoista pistettä kolmestatoista pelistä.

Yllä oleva taulukko esittelee kisat järjestäneet kaupungit ja mitaleille yltäneet joukkueet. Siitä voi huomata, että ennen toista maailmansotaa ja heti sen jälkeen pelattiin enimmäkseen Länsi-Euroopassa. Shakki oli vielä originellien eksentrikkojen kummallinen harrastus, josta tavallisen ihmisen ei voinut olettaa ymmärtävän mitään. Sittemmin Neuvostoliitto ja sen miehittämät Itä-Euroopan maat aloittivat selänne- ja sievismäisen tehovalmennuksen, jossa kakaroista tehtiin ammattilaisia heittämällä kaikki kaukaloon, altaaseen ja shakkilaudan taakse, poimimalla parhaat huippujen valmennettaviksi ja antamalla heille kunnioitetun urheilusankarin asema.

Erona Teemuun ja Janiin oli, että Itä-Euroopan shakkiammattilaiset eivät saaneet omakotitaloa olympiavoitosta eivätkä miljoonia dollareita Stanley Cupista vaan ilmaisen asunnon ja tavallisen taiteilijan kuukausipalkan (tai oikeammin Urheilijan isolla U:lla – heidänkin saavutuksistaan kerrottiin televisiossa ja lehtien urheilusivuilla). Boris Spasski oli ensimmäinen neuvostomaailmanmestari, jolle maksettiin kunnolla MM-ottelusta, jonka tuo tenniksen pelaamiseen keskittynyt laiska lurjus kaiken kukkuraksi hävisi! Tämä siksi, että kummallinen newyorkilainen eksentrikko Bobby Fischer oli onnistunut hilaamaan palkkioita kohti sitä tasoa, jolla ne shakkihuipullakin nykyisin ovat. (Vaikka kerrotaankin, että Tigran Petrosjanin voitettua Mihail Botvinnikin vuonna 1963 hänen fanaattiset armenialaiset kannattajansa keräsivät kolehdin Jerevanin keskustorilla - Tigranille tuotiin kenkälaatikossa koko potti käteisenä ja tuore maailmanmestarismies lähti kotiinsa miljoona ruplaa rikkaampana. Emme tosin tunne neuvostoveroviranomaisten versiota tarinasta.)

Aiheesta lisää sivuraiteelle poiketen todettakoon, että järjestäjäkaupunkien listan eteläamerikkalainen poikkeus, vuoden 1939 Buenos Aires, osoittautui onnistuneeksi valinnaksi shakkihistorian kannalta: Najdorfin lisäksi monet muut (eivätkä ainoastaan juutalaiset) pelaajat säilyttivät henkensä. Monet niistä, joilla ei ollut riittävästi rahaa ja seikkailuhenkeä palatakseen yli torpedoivia sukellusveneitä kuhisevan Atlantin tai joiden kotimaa oli jo vieraan vallan alla, jäivät odottamaan parempia aikoja tuolloin vauraaseen Argentiinaan. Monet heistä vaihtoivat kansalaisuutta, ja jotkut pelasivat Argentiinan hopea- ja pronssimitalijoukkueissa sodan jälkeen (Najdorfin lisäksi alun perin Itävaltaa edustanut ja Buenos Airesissa Saksan ykköspöydällä pelannut ja joukkueessa kultaa voittanut Erich Eliskases). Samalla he nostivat maan shakkitasoa kouluttamalla nuorempia, joista monista tuli seuraavina vuosikymmeninä alueidenvälisiin turnauksiin osallistuneita suurmestareita (Julio Bolbochan, myös Saksassa syntynyt Hermann Pilnik, Carlos Guimard, Hector Rossetto ja nuorten maailmanmestaruuden vuonna 1953 voittanut Oscar Panno). Myös Ruotsin Gideon Ståhlberg, joka sodan jälkeen kuului maailman parhaiden pelaajien joukkoon ja pelasi kahdessa MM-ehdokasturnauksessa, vietti sotavuodet Argentiinassa.

Kun tarkastellaan mitalijoukkueita vuosikymmenittäin, niin huomataan, että Argentiinan joukkue ei ole ainoa, jonka menestykset ovat tulleet vain tiettynä ajanjaksona. Ennen toista maailmansotaa (jolloin Neuvostoliitto ei vielä ollut FIDE:n jäsen eikä näin osallistunut kisoihin) kilpailuja hallitsivat USA, Unkari ja Puola. Puolan mitalijoukkueissa pelasivat Najdorfin lisäksi muun muassa shakkihistorian klassikot Akiba Rubinstein ja Savielly Tartakower. Näiden mestarien kadottua sodan ja natsien kynsistä muille maille maan menestykset loppuivat siihen. Myös Argentiinan ja Jugoslavian menestykset kestivät vain tietyn ajan. Buenos Airesissa ja Mar del Platassa pelataan toki yhä kohtalaisen korkeatasoisia turnauksia, ja Jugoslavia on edelleen harrastajien sekä myös suur- ja kansainvälisten mestarien määrän mukaan maailman shakkihulluimpia ja pelissä taitavimpia kansakuntia. Silti jugohuiput eivät ole enää vuoden 1980 jälkeen olleet maailman kärjen tasolla, vaikka kaiken kaikkiaan heidän saavutuksensa edeltäneiden kolmenkymmenen vuoden aikana jäivät jälkeen vain neuvostoliittolaisille. Täytyy ottaa huomioon myös se, että entisen Jugoslavian huippupelaajat edustavat nykyisin, paitsi tynkä-Jugoslaviaa, Bosniaa ja Kroatiaa, myös esimerkiksi Hollantia (Ivan Sokolov). Samainen Sokolov oli mukana myös Bosnian joukkueessa, joka voitti hopeaa vuonna 1994 ja samalla osallistui shakilliseen propagandasotaan ex-Jugoslavian konfliktin jälkimainingeissa.

1970- ja 80-luvuilla shakkiin tuli uusia suurvaltoja, nimittäin Unkari ja Englanti. Unkari on ainoa maa, joka on onnistunut Neuvostoliiton tai Venäjän osallistuessa voittamaan kultaa. Tämän uroteon teki vuonna 1978 jälleen Buenos Airesissa Lajos Portischin johtama joukkue, jonka kantavana voimana oli Zoltan Riblin, Gyula Saxin ja Andras Adorjanin sukupolvi. Senkin menestykset jäivät muutamaan kisaan, ja vasta Bledin kisoissa maa onnistui uudestaan pääsemään mitaleille uuden nuoren sukupolven voimin (Peter Leko, Judit Polgar, Zoltan Almasi...). Myös Englannin suurimmista menestyksistä vastasi yksi ja sama pelaajapolvi (Anthony Miles, John Nunn, Jonathan Speelman ja kymmenisen vuotta nuorempi Nigel Short).

Enää shakkiolympialaismenestystä ei käytetä osoittamaan yhteiskuntajärjestelmien oletettua paremmuutta. Se olisi outoa jo senkin perusteella, että kylmän sodan taistelupari Fischer ja Spasski on sittemmin vaihtanut puolia: Boris on jo kauan asunut Ranskassa, ja Bobby on siirtynyt idemmäksi, ensin flirttailemaan serbien kanssa ja sittemmin majoittunut Budapestiin. Nykyisin näyttää siltä, että shakista on tullut pysyvämmin itäinen laji: mitalisijoille päästäkseen on varminta kuulua joko Venäjän tai Ukrainan joukkueeseen. Tai sellaiseen, jonka pelaajat ovat jotakuinkin samanikäisiä ja samanhenkisiä nuoria suurmestareita, ellei sitten oteta lukuun shakkiammattilaisten "sekajoukkueita", joissa puolet pelaajista on kotoisin entisestä Neuvostoliitosta ja puolet syntyjään edustamastaan maasta. Tämä ei kuitenkaan takaa menestystä, kuten todistaa esimerkiksi USA:n ja Ranskan joukkueiden vaatimaton sijoitus Bledissä. Ranskan tapauksessa maan shakkilehdistö ja shakkiyleisön jokseenkin yleinen mielipide valitteli pelaajien yhteistyökyvyttömyyttä ja jakautumista aitoranskalaiseen ja "venäläiseen" blokkiin, vaikka osa totuudesta lienee se, että kaksi joukkueeseen jo valittua syntyperäistä ranskalaista perui osanottonsa viikkoa ennen kisoja osallistuakseen rahakkaampaan nopean shakin kisaan Etelä-Ranskassa, ja joukkuetta viime tipassa paikkaamaan kutsutut entiset (ja – ollaksemme rehellisiä - huonosti pelanneet) venäläiset saivat negatiiviset kiitokset. (Joukkueessa pelasi muuten myös se aiemmin tunnetumpi Sokolov, etunimeltään Andrei, joka oli 1980-luvun puolivälissä hetken aikaa maailman kolmonen ja joka on todennäköisesti maailman kauimpana pohjoisessa syntynyt suurmestari, kotoisin alkujaan vankityövoiman rakentamasta Vorkutan kaivoskaupungista läheltä Uralvuorten pohjoispäätä.)

Kaiken kaikkiaan sekajoukkueet ovat kuitenkin menestyneet hienosti. Neuvostoliiton mestarijoukkueissa pelasivat venäläisten lisäksi Bakussa Azerbaidzhanissa syntynyt (ja sieltä myöhemmin armenialaisvainojen takia sukulaisensa ja ystävänsä vuokraamallaan lentokoneella evakuoinut) armenialaisen äidin ja juutalaisen isän lapsi (tosin venäjää ykköskielenään puhuva) Kasparov, virolainen Keres, latvianjuutalainen Tal, armenialaiset Petrosjan ja Vaganjan, ukrainanjuutalaiset Bronstein, Geller ja Stein… Samoin USA on kerännyt mitaleja miltei kaikkina vuosikymmeninä, vaikka sen mitalijoukkueiden jäsenten synnyinpaikkojen lista on kirjava: New Yorkin ja Kalifornian kaupunkien lisäksi Sydney, Praha, Odessa, Riika, Tbilisi, Moskova, Damaskos… USA onkin seuraavassa kaikkien aikojen taulukossa kolmannella sijalla Neuvostoliiton ja Venäjän jälkeen ja mitalien yhteismäärässä selvä kakkonen.

Uusia maita on tullut mitalitilastoon Neuvostoliiton ja Jugoslavian hajottua, mutta Venäjä näyttää silti voittavan kisat kuin kisat, ei kuitenkaan yhtä ylivoimaisesti kuin entinen Neuvostoliitto. Se on myös ainoa maa, joka on voittanut yksissä kisoissa kaksi mitalia (kakkosjoukkue sai pronssia Moskovassa 1994 - monet sen pelaajista ovat sittemmin voittaneet kultamitaleita ykkösjoukkueessa). Nykyisin jännitetäänkin lähinnä hopea- ja pronssimitalien kohtaloa. Ainakin yllätysmahdollisuuksia palkintopallille on parillakymmenellä joukkueella, ja Bledissä nähtiin viimeisellä kierroksella Suomi-Ruotsi-ottelua vastaava koitos, kun Armenia voitti naapurinsa Georgian (ennen meilläkin venäläisittäin Gruusiaksi kutsutun) 3-1 ja meni komeasti ohi ja pronssille. Kielistä kiinnostuneille tiedoksi, että maiden omakieliset nimet ovat Hajastan (Armenia) ja Sakartvelo (Georgia).

Eniten mitaleita voittaneet pelaajat

Seuraava taulukko esittelee eniten mitaleita voittaneet pelaajat. Heidät on laitettu järjestykseen mitalien kokonaismäärän eikä kultamitalien määrän mukaan, muuten parikymmentä ensimmäistä sijaa menisi pelkästään neuvostoliittolaisille ja USA:n 1930-luvun kultamitalijoukkueiden jäsenille (Isaac Kashdan, Frank James Marshall, Reuben, Fine…). Näin voidaan nähdä, että runsaasti mitaleita ovat voittaneet myös muunmaalaiset, varsinkin Jugoslavian trio Gligoric-Ivkov-Matanovic sekä kisoja vuosikymmeniä kolunneet Portisch ja Najdorf. Jugoslaaveista kerrottakoon seuraavat hienoja pelisaavutuksia täydentävät anekdootit: Svetozar Gligoric taisteli sodan aikana partisaanijoukoissa ja on viime aikana kunnostautunut Fischerin ystävänä ja tämän kehittelemän upseerit alkuasetelmassa satunnaisesti mutta symmetrisesti alariville ohjaaman pelimuodon (Fischerandom Chess) puolestapuhujana. Kaikkien huippupelaajien vuosikymmeniä suuresti kunnioittama mies myös ryöstettiin väkivaltaisesti asunnossaan 80-vuotispäivänsä edellä, ja mitalit lienevätkin tällä hetkellä sulatettuina sormuksiin tai asiansa tuntevien keräilijöiden hallussa. Borislav Ivkov taas oli muun muassa ensimmäinen nuorten maailmanmestari vuonna 1951. Aleksander Matanovic tunnetaan parhaiten Informatorin päätoimittajana.

Neuvostoliittolaisilla kultamitalien määrä ei kerro pelkästään siitä, kuinka monena vuonna asianomainen oli tarpeeksi hyvä maailman parhaaseen maajoukkueeseen, vaan myös sen, kuinka hyvin hän tuli toimeen maan shakkijohtajien kanssa. Petrosjan oli vuosikymmenet viranomaisten lellikki (ja myös tehokkaimpia tekemään selvää jälkeä alle suurmestaritasoa olevista vastustajista hitaasti hivuttamalla), ja Vasili Smyslov taas rauhallisena luonteena (ja uskovana ortodoksina) pysytteli enimmäkseen sivussa konflikteista. Samantapaiset kiistat ovat itänaapurissa jatkuneet myös Venäjän aikana. Esimerkiksi Anatoli Karpov ei ole ollut väleissä Garri Kasparovin hallitseman shakkiliiton kanssa eikä ole edustanut Venäjää shakkiolympialaisissa kertaakaan. Nykyisin myös Vladimir Kramnikia on vaikea saada pelaamaan samassa joukkueessa Kasparovin kanssa ainakaan ilmaiseksi. Maailman kakkospelaaja ja todellinen mutta epävirallinen maailmanmestari Kramnik ei olekaan vielä voittanut kuin kolme kultamitalia.

Suomen joukkueen kokoonpanot

Suomi on osallistunut kisoihin lähes aina ja jäi pois muutamista sotaa edeltäneistä kisoista lähinnä taloudellisten syiden takia: matkustaminen ei tuolloin ollut yhtä halpaa ja helppoa kuin nykyisin. Silti voidaan antaa mielikuvituksen lentää: mitä jos Suomen joukkue olisi osallistunut Buenos Airesin kisoihin ja jäänyt epäisänmaallisesti talvehtimaan… (tosin esimerkiksi pronssia voittanut Viron joukkue palasi aikansa seikkailtuaan kotiinsa, ja Keres pelasi sodan aikana Aljechinin kanssa saksalaisten järjestämissä turnauksissa ja oli ensimmäiset sodanjälkeiset vuotensa neuvosto- Virossa puolittaisessa pelikiellossa, vaikka lopulta viranomaiset katsoivat, että hänestä oli pelaajana enemmän hyötyä kuin hautausmaalla tai puunhakkaajana Siperiassa - mieshän olisi voinut helposti jäädä länteen, mutta oli todistanut lojaaliutensa palaamalla Ruotsista vastikään synnyttäneen vaimonsa luo vuonna 1944, neuvostojoukkojen jo lähestyessä Tartoa - uhkarohkea teko noihin aikoihin).

Miten olisi käynyt Buenos Airesiin jääneiden Böökin ja Ojasen? Olisivatko nuo kaksi suurmestaria pelanneet myöhemmin toisiaan vastaan ykköspöydällä Suomen ja Argentiinan välisessä ottelussa…? Böökhän oli myöhemmin sitä mieltä, että vaikka asemasota jätti paljon aikaa shakkiasemien miettimiseen, niin kilpailukokemuksen puute oli suurin syy siihen, että hän jäi maailman huipuista jälkeen juuri sen ratkaisevan himpun verran. Niinpä hän keskittyi 1950-luvulta lähtien enimmäkseen työhönsä satamasuunnittelijana eikä osallistunut olympialaisiin kovin usein, ja Suomen ensimmäinen elinkautinen shakkiammattilainen tuli vasta Westerisestä. Neuvostoliiton ja Argentiinan sodanjälkeinen menestys selittyykin pitkälti sillä, että noissa maissa shakkielämä ei katkennut kokonaan. Neuvostoliitossa parhaat pelaajat koottiin selustaan, ja heitä varten järjestettiin varsinkin Stalingradin voitosta lähtien tasoltaan korkeita kilpailuja (vaikka vahvoja mestareita, usein vapaaehtoisina rintamalle lähteneitä, myös kaatui taisteluissa).

Kun palataan kotimaiseen todellisuuteen, niin Suomen joukkueen kokoonpanosta voidaan todeta se, että parin- kolmen konkarin (Ojanen, Westerinen, isä- ja poika- Rantanen…) seuraksi on usein lähetetty kisavuonna tai sitä edeltäneenä vuonna kotimaisissa kilpailuissa hyvin menestyneitä mestareita, joiden saavutukset olympialaisissa ovat olleet hyvin vaihtelevia. Jotkut ovat lyöneet itsensä läpi kertaheitolla, toisten esiintyminen on jäänyt yksittäiseksi. Syitä ovat olleet muun muassa työ - ja dopingista puheen ollen: kuningas alkoholi on milloin parantanut, milloin heikentänyt peliesityksiä. Eräs itsekin moniin kisoihin osallistunut mestarimme väittikin yksityiskeskustelussa, että vuoden 1998 joukkue oli ensimmäinen, jonka jäsenet eivät lohduttautuneet heti ensimmäisen tappion tullen hotellin baarissa. Joukkueen menestys ei kuitenkaan ollut absoluuttisesti parempi kuin kohtuukäyttäjistä ja iloisista laulajaveikoista koostuneiden joukkueiden. Miettikääpä siis kahdesti, ennen kuin allekirjoitatte vetoomuksen dopingin kieltämisestä shakissa.

Ylläolevaa joukkueiden kokoonpanot kertaavaa taulukkoa täydentävät yhteenvedot joukkueiden jäsenten osanottomääristä ja parhaista saavutuksista. Osanottomäärissä Heikki Westerinen on maailman kärkijoukkoa, todennäköisesti kakkonen. Tietääkseni ainoastaan Portisch on edellä, ja Kortshnoi hengittää tiukasti niskaan. Kahdeksattoista peräkkäiset olympialaiset ovat kuitenkin lyömätön saavutus: Portisch ja Kortshnoikin ovat joutuneet pitämään välillä taukoa! Siispä: missä viipyy valtiovallan tunnustus, kunniamerkki, kutsu linnan juhliin ja omakotitalo? Tai ainakin taiteilijaeläke? Jos minulta kysytään, niin Heikki on tehnyt Suomea maailmalla tunnetuksi enemmän kuin muutama palkittu videotaiteilija, hiihtäjä ja vuorineuvos yhteensä. Hän on kiertänyt muutakin kuin neljänsadan metrin rataa stadionilla, seutuja, joissa Suomesta ei ole koskaan kuultu yhtään mitään, ja esiintymisellään ja menestyksellään tehnyt vaikutuksen.

Jos suomalaisilla shakinpelaajilla on vähänkin kansalaisrohkeutta, aloitekykyä ja vaikutusvaltaa, ehdottaisinkin taas asiasta poiketen, että Heikille joko lobataan valtiolta jonkinlainen palkinto tai stipendi tai järjestetään shakkikerhoissa kansalaiskeräys, jolla ostetaan maamme ensimmäiselle suurmestarille niin monta osaketta kuin keräyssummalla saa. Olemme kuulleet liikaa tarinoita köyhänä vanhentuneista tai vanhana köyhtyneistä shakinpelaajista ja sanomme: ei koskaan enää kenellekään Akiba Rubinsteinin ja Friedrich Sämischin kohtaloa! Vaikka Heikki epäilemättä jatkaakin turnaamista vielä ainakin seuraavat kaksikymmentä vuotta, niin otettakoon huomioon, että palkintojen määrä vanhetessa yleensä kuitenkin pienenee. Siis eläköön eläke - prenikalla ja vanikalla on se pieni ero, että prenikkaa ei voi syödä!

Westerisen jälkeen ovat olympialaisiin ottaneet useimmin osaa Kaarle Ojanen, Yrjö Rantanen ja Jouni Yrjölä. Heti heidän jäljessään tulee kolmikko, joka 1950- ja 1960-luvuilla muodosti Ojasen kanssa Suomen joukkueen rungon: Aatos Fred, Ilmari Niemelä ja Matti Rantanen osallistuivat kukin seitsemiin olympialaisiin. Fredillä ja Rantasella kisat olivat myös peräkkäiset. Vastaavasti 1980-luvulla joukkueen runko koostui seuraavista pelaajista: Westerinen, Yrjölä, Yrjö Rantanen, Veijo Mäki, Antti Pyhälä, Eero Raaste ja Kimmo Välkesalmi. Tämän jälkeen ei vastaavaa samojen pelaajien kuulumista joukkueeseen kisoista toisiin ole esiintynyt. Suomen shakkielämässä onkin menossa kausi, jossa ei ole selkeää hierarkiaa: vahvuuslukulistoilla huippujen järjestys vaihtuu yhtenään, ja nuoremmat pelaajat haastavat jatkuvasti vanhempansa. Jotkut heistä jäävät listojen kärkeen ja edustamaan, toiset poistuvat keskittymään paremmin palkattuihin ammatteihin.

Suomi muistuttaa tässäkin suhteessa Amerikkaa, ja ehkä hyvä niin: olisi outoa toivoa tyypillistä itäeurooppalaista tilannetta, jossa nuoret shakkitaiturit uneksivat suurten turnausten voitoista enemmän kuin turvallisesta porvarillisesta ammatista, koska ansaitsevat yksissä länsimaisissa kisoissa enemmän kuin rehellinen insinööri vuodessa heidän kotimaassaan. Siksi pitäisikin kenties olla iloinen siitä, että Suomi ei lähitulevaisuudessakaan yllä shakkiolympialaisissa mitaleille. Emme muutenkaan taida enää kadehtia Itä-Euroopan maiden urheilumenestystä (oli dopingia tai ei), kun katsomme useimpien maiden vaiheita niin reaalisosialistisena kautena kuin sen jälkeen. Tietenkin olisi mukavaa pystyä tukemaan nuoria innokkaita taitureita myös rahallisesti. Shakista tuskin kuitenkaan tulee Suomessa jääkiekkoa, eikä kovin monen ammattia ainakaan ilman Nokian tuntuvaa panosta. Taiteilijaromantiikkaan taipuvaiset kuitenkin varmaan sanovat, ettei se Westerinenkään ole pelannut kaikkia näitä vuosikymmeniä vain muutaman dollarin tähden… Tässä mielessä shakkipeli säilyy edelleenkin enimmäkseen amatöörien harrastuksena, jonka olemuksessa taiteilu on yhtä tärkeää kuin urheilu. Toivotaanko silti, että yhä useampi voisi tehdä harrastuksestaan ammatin ja tulla toimeen edes niukasti? Ellei sittei jokin Nokiaa pienempi numeronsiirtoon erikoistunut yritys ota tukeakseen aloittelevia suomalaisia suurmestareita…

Eero Böök jätti haaveet ammattilaisurasta, koska piti siviilityötä varmempana tapana elättää perhettä. Hänen lisäkseen monet muut mestarimme ovat joutuneet jättämään edustustehtäviä väliin työesteiden takia. Siksi yllä oleva taulukko ei myöskään kerro sitä, kuinka kauan mestaripelaajamme ovat pysyneet maan huipulla. Siitä voi kuitenkin tarkastella myös pöytäjärjestystä (jota sai ensimmäisissä kisoissa vapaasti vaihdella, siksi Birger Rasmusson on taulukossa luokiteltu kahdesti kohtaan Ei=ei kiinteätä pöytäjärjestystä). Ei liene yllätys, että useimmin Suomea edustaneet ovat myös pelanneet eniten kahdella ensimmäisellä pöydällä. Tässäkin suhteessa Westerinen on ylivoimaisessa johdossa, ja muut suurmestarimme sekä Ojanen seuraavat lähituntumassa. Pöytäjärjestys on hyvä pitää mielessä, kun katsotaan seuraavia taulukoita, joissa verrataan parhaita yksittäisiä ja koko tähänastisen uran kattavia prosentuaalisia tuloksia shakkiolympialaisissa.

Parhaat suomalaistulokset

Miten verrata pelaajien saavutuksia eri vuosikymmeninä? Elo-luvut otettiin käyttöön vasta 1970-luvun alkupuolella (ja nekin ovat kärsineet inflaation) eikä Bledin olympialaisista Juha Kivijärven laskemien suorituslukujen tapaisia laskelmia ole tietääkseni saatavissa kovinkaan monista kisoista. Mitä jää jäljelle, paitsi se tapa, jolla pöytäkohtaiset mitalit jaettiin perinteisesti myös Sloveniassa: prosentuaaliset tulokset? Tällaisen vertailun rajoitukset ovat toki kaikkien tiedossa: kärkipöydillä vastus on vahvempaa, on helpompi voittaa Angola kuin Englanti, entisaikain C-finaalissa sai puoli-ilmaisia pisteitä rantalomailijoilta…

Niin tai näin, kaikkien aikojen suomalainen shakkiolympiasankari on Yrjö Rantanen, joka on tehnyt kolme kertaa yli 70-prosenttisen tuloksen. Vaikka taulukkomme ykköstila tulikin varamiehenä turnauksessa, jossa Suomi pelasi C-finaalissa, niin sen lisäksi hän teki kakkospöydällä kahdesti suurmestarituloksen ja oli vuoden 1980 Maltan kisoissa pöytänsä paras. Ojasen ja varsinkin Westerisen saavutukset 1960-luvun puolivälissä olivat samaa luokkaa. Ja Bledissä Nyysti ja Sammalvuo ylittivät kaikki odotukset.

Nykyinen Suomen joukkue poikkeaakin useimmista edeltäjistään ja nykyisistä vastustajistaan tasaisuudellaan. Kuten Suomellakin ennen, monilla "pikkumailla" on parilla ensimmäisellä pöydällä kovia nimiä ja varamiehet vahvuusluvuiltaan 100-200 pistettä alempana. Siksi ei pidä hämmästellä, jos tulevissakin kisoissa kahden ensimmäisen pöydän pelaajilla on vaikeuksia tehdä 50-prosenttinen tulos, vaikka alemmilla pöydillä pisteitä niitetään reippaasti. Ehkä kannattaisikin peluuttaa kärkipöydillä ja mustilla väreillä niitä, jotka tekevät helpoimmin tasapelin itseään vahvempia vastaan.

Yhteistuloksista lasketut prosentit vahvistavat edellä kerrotun: Yrjö Rantanen on tämänkin tilaston ykkönen. Hän on sitä paitsi pelannut useimmissa kisoissaan ykkös- tai kakkospöydällä. Näin laskien myös Ojasen, Westerisen, Yrjölän ja Böökin kokonaistulokset ovat komeita. Heidän vastuksensa on ollut kovatasoisinta.

Lopuksi vielä tilastokärjet pelatuista peleistä ja kokonaispistemääristä. Westerisellä ja Ojasella on kummassakin taulukossa selvä etumatka, jota kukaan ei pysty kuromaan umpeen lähivuosina. Pelimäärien suhteen kannattaa pitää jälleen mielessä, että alku- ja loppukilpailujen aikaan joukkueen parhaat saattoivat pelata viisitoista tai jopa kaksikymmentäkin peliä samassa turnauksessa, kun nykyisin keskimääräinen pelimäärä pelaajaa kohti on noin yhdeksän.

Pitkien kisojen aikaan pisteitä onnistuivat keräämään runsaasti myös joukkueen vakiokalustoon kuuluneet isä-Rantanen, Fred ja Niemelä, vaikka heidän prosentuaaliset kokonaistuloksensa eivät olekaan aivan kärkiluokkaa. Jäämme odottamaan, ketkä pelaajistamme nousevat listoilla seuraavissa kisoissa. Onnea matkaan!

Liitteenä on taulukko kaikkien suomalaisten olympiapelaajien yksittäis- ja kokonaistuloksista vuosien varrella.

Kommentteja, oikaisuja ja olympia-aiheisia muisteluksia pyydetään lähettämään alla olevaan osoitteeseen.

Antti Parkkinen

antti.parkkinen@ei_roskaa_shakki.net