Mitä kuuluu lapsuuden shakkisankareille ?

(+ Lukijakysely palkintoineen)

Mistä rakkaus alkoi ?

Tärkein syy siihen, miksi niin moni ikäisistäni suomalaisista ja länsimaalaisista miehistä innostui pikkupoikana shakkipelistä ja jäi siihen koukkuun loppuiäkseen, on ilmaistavissa kahdella sanalla : Bobby Fischer. Bobbyssa yhdistyivät kaikki ne ominaisuudet, joita nuoret länsimaalaiset silloin ihailivat ja yhä ihailevat. Hän oli yksinäinen ratsastaja, joka taisteli ylivoimaista vastustajaa vastaan. Rehellinen ja vilpitön idealisti, joka vaikean luonteensa ja tinkimättömyytensä takia ei aina saanut edes omiensa tukea puolelleen. Asialleen omistautunut monomaanikko, joka vaikeuksista huolimatta kuitenkin aina voitti, ruostutti punakoneen, antoi paljain käsin turpaan shakkimaailman mahtaville, kuin paraskin sarjakuvasankari.

Fischerin pelityyli oli nuorten miesten ihanteeksi sopiva, hyökkäävä ja aloitteellinen, mutta samalla universaali, asemallisesti terve. Kuka tahansa shakin alkeet oppinut pystyi seuraamaan Bobbyn peliä. Muunnelmat eivät olleet liian teräviä ja monimutkaisia, ja jos olivat, niin Bobbyn omat huomautukset valaisivat maallikolta näkemättä jääneet yksityiskohdat. Jos maailma ja shakki olivatkin vaikeita, niin Bobbyn avulla ainakin shakki muuttui ymmärrettäväksi. Siitä pystyi oppimaan enemmän. Bobby puhui kieltä, jota me ymmärsimme.

Bobby oli myös ilmiö, muoti ja elämäntapa siinä missä rock’n’roll. Bobby oli nuorin, Bobby voitti 14-vuotiaana Amerikan mestaruuden, pääsi 15-vuotiaana jatkoon alueidenvälisestä turnauksesta, pelasi 16-vuotiaana MM-ehdokasturnauksessa maailman kymmenen parhaan joukossa. Bobby oli ainutlaatuinen, hänenlaisiaan ei ollut muita. Hänen puolestaan me olimme valmiita tekemään kaikkemme, jännittämään yökaudet tuloksia seuraavan aamun lehdestä. Bobby Fischerin vuoksi me olisimme vaikka pissanneet housuun kesken koulutunnin.

Myötä- ja vastoinkäymisissä

Jos olisimme (olleet) naimisissa Bobby Fischerin kanssa, olisimme aikoja sitten eronneet, (kuten ovat tehneet hänen harvat oikeat tyttöystävänsä yksi toisensa jälkeen). Suhde alkoi saada säröjä jo Bobbyn peliuran aikana. Hän tuittuili ja oikkuili, ei käyttäytynyt kuten herrasmies, sen pikkupoikakin ymmärsi, vaikkei asetelman poliittisista ulottuvuuksista sen pahemmin perustanutkaan. Entä vuoden 1972 maailmanmestaruusottelu, se jolla Fischer tuli kuuluisaksi myös suuren yleisön joukossa ja kaikkien shakkia pelaavien pikkupoikien tietoisuuteen! Senkin hän voitti osittain viekkaudella ja kiukuttelulla, ei pelkästään rehellisesti pelaamalla. Jo silloin vakavampi puolisko sielustamme pettyi, vaikka tunsimmekin olevamme samalla aaltopituudella tuon ikuisen pikkupojan kanssa. Pikkupojan, josta tuli meidän Supermiehemme.

Ja vaikka siitä lähtien olimme aina Fischerin puolella, tapahtui mitä tahansa, niin suhteemme sai aina uusia kolauksia. Jo vuonna 1975 me kaikki halusimme Fischerin pelaavan Karpovia vastaan, ja me halusimme hänen voittavan! Mutta Bobby petti meidät eikä suostunut pelaamaan! Sen jälkeen me odotimme epäuskoisina, mutta salaa luottavaisina mestarin paluuta, joka tuli liian myöhään, väärässä paikassa, väärää vastustajaa vastaan. Kaikki nämä vuodet me olemme himoinneet uutisia hänestä, ja kun nuo uutiset ovat tulleet, meidän tuntemuksemme ovat olleet kahtalaisia.

Ensin olimme huvittuneita, vaikka hieman kiusaantuneita Fischerin eriskummallisista ja väliin vastenmielisistä lausunnoista. Annoimme ensirakkaudellemme anteeksi kaiken, koska hän oli kaukana ja kuulimme hänestä vain harvoin. Huolestuimme hänen terveydestään ja arvuuttelimme etädiagnoosia: vaikeaa vainoharhaa, kroonista antisemitismiä, ankaraa lahkolaisuutta. Vähitellen totuimme siihen, että mies antoi kuulua itsestään harvoin, emmekä osanneet tulkita merkkejä oikein.

Ja kun kuulemme, että lapsuutemme sankari Robert James Fischer saarnaa tuhoa maalle, jonka arvoja hän ennen puolusti ja joka hänet myöhemmin kirosi, me tulemme surullisiksi ja sanomme: hän on paljon kärsinyt vanha mies, joka ei tiedä mitä voi sanoa ääneen ja mitä ei, ja jonka arvostelukyky on vakavasti heikentynyt. Ja kun kuulemme, että häntä pidetään vangittuna Japanissa Yhdysvaltain hallituksen toivomuksesta, me kysymme: voitaisiinko näin tehdä Neil Armstrongille, Mark Spitzille, Paul Newmanille, Paul Simonille, muille tuon ajan, 1970-luvun alun amerikkalaisille sankareille? Meitä surettaa ja hävettää hänen puolestaan. Me haluamme, että Robert Fischer saa vanheta arvokkaasti, vapaana miehenä, jota eivät vainoa sen enempää hänen oman maansa kuin muiden maiden viranomaiset. Ja me toivomme, että hän vihdoinkin oppisi pitämään joskus suunsa kiinni. Ja että hän alkaisi taas pelata shakkia ja ratkaisisi verorästihuolensa (lisää Fischerin ongelmista USA:n verokarhun kanssa osoitteessa www.chesscafe.com/text/realendgame.pdf).

Ja usein me mietimme sitä, onko kukaan koskaan ollut yhtä hieno shakinpelaaja kuin Fischer, ennen tai jälkeen.

1978 : Karpov vastaan Kortshnoi

Anatoli Karpov sai maailmanmestaruustittelinsä ilman taistelua, mutta voitti lähes kaikki turnaukset joihin osallistui. Vuonna 1978 hän sai haastajakseen Viktor Kortshnoin, eikä asetelmasta puuttunut shakillista ja poliittista dramatiikkaa. Neuvostoliittolaisia parapsykologeja ja intialaisia guruja istui yleisön joukossa, ja pelien aikana käytetyt virvokkeet piti ilmoittaa vastustajalle etukäteen, etteivät avustajat voineet jogurttilaatua vaihtamalla kehottaa tarjoamaan tasapeliä. Tällä kertaa jokainen shakinharrastaja sai vapaasti valita suosikkinsa ja syynsä puolen valintaan.

Loikkari-Kortshnoi oli länsimaisten tiedotusvälineiden suosikki, joka taisteli sananvapauden ja perheensä puolesta. Hänestä ei kuitenkaan koskaan tullut shakinpelaajien ehdotonta ykkössuosikkia, monestakin syystä. Ensinnäkin hän hävisi kaikki kolme otteluaan Karpovia vastaan. Toiseksi hän oli kaksikymmentä vuotta Karpovia vanhempi eikä enää raikas nuorukainen, jonka yleisö olisi voinut adoptoida lellikikseen. Hänessä oli annos fischermäistä kiukuttelijaa, jolta kuitenkin puuttui Bobbyn taito ottaa kuulijansa, vaikka täytyy myöntää, että entisenä neuvostoliittolaisena hän mitä ilmeisimmin tiesi hyvin mistä puhui, ja hänen syytöksillään vilpistä ja puolueellisuudesta näytti olevan enemmän kanttia. Ehkä tärkein syy oli kuitenkin puhtaasti shakillinen. Kortshnoin pelityyli on aina ollut sekava ja vaikea ymmärtää, saati omaksua. Mustilla hän on hakeutunut ahtaisiin ja monimutkaisiin asemiin etsien aloitetta ja hyökkäysmahdollisuuksia. Rohkeaa ja kunnioitettavaa, mutten ole koskaan tavannut ensimmäistäkään shakinpelaajaa, joka ihailisi hänen pelityyliään.

Nuoren Karpovin pelityyli taas oli helpommin ymmärrettävissä, ja harrastelijakin saattoi pyrkiä matkimaan hänen avauksiaan ja reipasta menoaan valkeilla. Neuvostoliitossa hänestä tehtiin tekemällä kansallissankaria. Mutta länsimaalaisille häntä oli mahdotonta markkinoida, koska hänestä ei saanut millään uutta Fischeriä. Hänen peleissään nähtiin murskaavia hyökkäyksiä ja asemallista taituruutta, mutta vähemmän sommitelmia ja sensaatiomaisia voittoja julkaistaviksi lehtien shakkipalstoilla. Fyysisesti hän oli hintelä ja heiveröinen, näytti suorastaan sairaalloisen laihalta. Hän pukeutui mauttomiin neuvostopukuihin ja verryttelyhousuihin. Haastatteluissa hän mainitsi harrastuksekseen postimerkkien keräilyn ja suosikkielokuvakseen toisesta maailmansodasta kertovan historiallisen propagandafilmin. Henkilönä hän vaikutti huumorintajuttomalta ja melkeinpä tylsämieliseltä järjestelmän ohjelmoimalta koneelta. Siksi me shakinpelaajat olimme tyytyväisiä, kun turnauksiin ilmestyi 1970-luvun lopussa uusi nuorukainen nimeltään…

Garri Kasparov (ja seuraajat)

Garri on ainoa pelaaja, joka on saanut osakseen shakkiyleisön samanlaisen lähes varauksettoman ihailun kuin Bobby, ja myös Bobbyn lisäksi ainoa, jota kutsutaan yleisesti pelkällä etunimellä. Nykyisin kenties enemmistö shakinharrastajista pitää häntä kaikkien aikojen parhaana pelaajana. Ja mikä tärkeintä mediakiinnostavuuden kannalta, hänelläkin on ollut luonnevikansa, oikkunsa ja kamppailunsa. Hän on silti aina vaikuttanut henkisesti tasapainoisemmalta kuin Fischer ja Kortshnoi, vaikka onkin joutunut heidän laillaan taistelemaan suurta ja mahtavaa shakkibyrokratiaa vastaan, vieläpä sisäpuolelta, sankarillisemmin kuin helpolla päässeet ulkopuoliset arvostelijat.

Kasparovin pelityyli on kuitenkin Fischeriin verrattuna vaikea ja monimutkainen hahmottaa. Hänen peliensä seuraamiseen tarvitaan enemmän shakkitaitoa kuin useimmilla meistä ja kärsivällisyyttä sinne tänne poukkoilevien taktisten muunnelmien läpikäymiseen. Vaikka hän ehkä vetääkin meitä puoleensa henkilönä, harva meistä voi kehua ymmärtävänsä edes puolta siitä, mitä hänen peleissään tapahtuu. Jos ette ole samaa mieltä, ottakaa käteenne Fischerin My 60 Memorable Games ja Kasparovin teokset mestaruusotteluista Karpovin kanssa ja verratkaa. Fischerin peleistä jää kirkas mielikuva, Kasparovin muunnelmaviidakoihin on vaarassa hukkua.

Tämä koskee myös monia muita nykyajan nuoria railakkaita hyökkäyspelaajia kuten vaikkapa Aleksei Shirovia ja Judit Polgaria, vaikka viimeksi mainitulla onkin shakin ensimmäisenä naistähtenä vankka ihailijakuntansa. Heidänkään peleistään on vähänkään heikomman pelaajan vaikea saada selville juonta ja seurata piiloon jääneitä sivumuunnelmia. Fischeriä ja Karpovia muistuttavaa universaalia ja asemallista hyökkäystyyliä lähimpänä lieneekin nykypelaajista Viswanathan Anand, joka taas ei ole ainakaan vielä onnistunut osoittamaan olevansa selvästi parempi kuin lähimmät kilpailijansa.

Näistä ovat viime vuosina parhaiten menestyneet Vladimir Kramnik ja Peter Leko, jotka ovat kuitenkin värittömiä ja mielikuvituksettomia niin pelityyliltään kuin henkilöinä (vai ovatko konservatiivit ja analyyttiset nykynuoret toista mieltä?). He eivät vaikuta tarpeeksi boheemeilta käydäkseen neroista shakkitaiteilijoista. Ehkä onkin käynyt niin, että shakin tultua entistä enemmän huippu-urheiluksi, aika on ajanut ohi suurista originelleista persoonallisuuksista, ellei sellaiseksi lasketa ainakin pelityylinsä puolesta Aleksandr Morozevitshia, joka yksinään vääntää avausteoriaa uusiksi.

Enemmän väriä ja inhimillistä mielenkiintoa löytyykin Fischeriä edeltäneistä shakki-idoleista. Emme silti palaa ihan Aljechinin ja Capablancan aikoihin, koska niistä on suomeksi kirjoittanut hienosti Suomen Shakin vanhoissa vuosikerroissa Eero Böök, vaan…

1960-luvulle: Spasski, Tal, Stein, Larsen

Universaalin aktiivis-asemallis-sommitelmallisen pelityylin tärkein prototyyppi virolaisen Paul Keresin jälkeen ja ennen Fischeriä ja Karpovia oli vuosien 1969-72 maailmanmestari Boris Spasski. Kuten niin monien muiden, myös hänen kehityksensä valitettavasti päättyi tappioon Fischerille. Ja vaikka hän otti suhteellisen aktiivisesti osaa turnauksiin pitkälle 1980-luvulle saakka, häntä alettiin jo 1970-luvulla syyttää laiskuudesta, taipumuksesta lyhyisiin tasapeleihin ja keskittymisestä tenniksenpeluuseen turnausten aikana. Kaiken lisäksi hän muutti Ranskaan jo tuolloin, pysytellen enimmäkseen erossa poliittisista ja henkilökohtaisista välienselvittelyistä. Kehtasi kuitenkin hävitä Fischerille toisen kerran vuonna 1992 ja huolehtia siinä sivussa eläkerahoistaan! Ei siis myöskään parasta pikkupoikien sankariainesta, varsinkin kun hänenkin pelityylinsä muuttui iän myötä varovaisemmaksi.

Jos ihanteet valittaisiin pelkästään pelityylin perusteella, Mihail Tal nousisi lähelle Fischeriä ja Kasparovia suosikkipörssissä. Hänen peleistään ei puuttunut räiskyviä, usein puolikorrekteja uhrauksia, hevosenraatoja ja räjäytettyjä torneja. Henkilönä hän oli valloittava, sanavalmis tarinankertoja, sivuammatiltaan shakkilehtimies. Hänen heikko terveytensä kuitenkin heittelytti turnaustuloksia. Kun munuaisvaivat hellittivät hetkeksi, hän vähät välitti lääkäreiden neuvoista vaan poltti muutaman askin savukkeita päivässä. Ja kun häneltä kysyttiin mielipidettä viinan hinnankorotuksista ja valtion pyrkimyksestä hillitä alkoholin kulutusta, hän vastasi olevansa votkan puolella valtiota vastaan, jos puoli piti välttämättä valita. Ja kuoli 55-vuotiaana vuonna 1992 muutettuaan hieman aikaisemmin Saksaan.

Nuorista neuvostokapinallisista traagisin oli Leonid Stein, joka vuonna 1973, alle nelikymppisenä, sai (virallisen version mukaan) kohtalokkaan sydänkohtauksen (kuolinsyystä kerrotaan myös muita muunnelmia, huhutaan epäterveellisistä elintavoista ja lääkärin tekemästä hoitovirheestä). Hänen piti samana syksynä jälleen pelata alueidenvälisessä turnauksessa MM-ehdokaspaikasta. Hän oli epäonnistunut tässä tehtävässä kolme kertaa aikaisemmin, suurelta osin siksi, että Neuvostoliiton pelaajilla oli ehdokasotteluihin lukumääräkiintiö. Stein jäi pari kertaa rannalle ruikuttamaan oltuaan AV-turnauksessa viides tai kuudes, mutta vasta neljänneksi paras neuvostopelaaja. Huonoa tuuria, sillä hän voitti noina vuosina paljon vahvoja kilpailuja, maansa mestaruuden kolme kertaa ja Moskovan kovat kansainväliset turnaukset vuosina 1967 ja 1971 (jälkimmäisen yhdessä Karpovin kanssa). Steinin pelityyli oli Spasskin ja Talin välimaastosta, mutta parhaimmillaan hänen peleistään löytyy sellaista fischermäistä selkeyttä, josta nuori pelaaja voi oppia aloitteellisuutta ja taktista näkökykyä, asemien olematta kuitenkaan liian monimutkaisia käsitettäviksi.

Oma lukunsa 1960-luvun huippupelaajien joukossa oli Pohjoismaiden suuri shakkipersoona, Tanskan Bent Larsen, joka muuten myös on asunut suuren osan elämästään muualla kuin kotimaassaan. Hänen asuinpaikkojaan ovat olleet Kanarian saarten Las Palmas ja Argentiina. Henkilönä hän on aina ollut originelli mutta mielipiteiltään muiden huippupelaajien arvostama. (Tämä on harvinaista, koska yhteen kuningaskuntaan ei mahdu yhtä aikaa kovin monta kruunupäätä.) Omaperäisyys on näkynyt hänen pelityylistään. Kuinka monen pelaajan olette kuulleet harrastavan mustilla skandinaavista tai etenevän noin viidennentoista siirron paikkeilla a7-a5 ja h7-h5? Larsenin mukaan nimetään usein myös avaussiirto 1. b2-b3. Syntyvät asemat tarjoavat hyökkäysmahdollisuuksia ja tilaisuuksia improvisaatioon, mutta niissä vaaditaan kykyä erottaa asemasta olennaiset yksityiskohdat ilman teorian ulkoaopettelun tarjoamaa suojaa. (Tämän kirjoittaja on pärjännyt Larsenin avauksella erittäin hyvin pikapelissä ja kirjepelissä, mutta pitkässä pelissä hävinnyt muita avauksia useammin ja nopeammin itseään vahvemmille asemallisille pelaajille. Tämä vaatimattomana esimerkkinä siitä, että esikuvien menestyksekäs jäljittely on vaikeaa.)

Nämä pelaajat ovat olleet Fischerin lisäksi tämän kirjoittajan henkilökohtaisia nuoruuden suosikkeja. Yhteistä heille on kekseliäs ja mielikuvituksellinen asennoituminen shakkiin. En ole koskaan ollut yhtä kiinnostunut esimerkiksi Botvinnikin, Petrosjanin tai Smyslovin peleistä, vaikka niissä varmasti onkin enemmän opittavaa asemapelistä. Luulen, että näin on enemmistöllä shakinpelaajista, ainakin niillä meistä, joiden taito ei riitä ihan mestaritasolle saakka. Tämä on kuitenkin vain oletus, teoreettinen muunnelma, jonka voi myös kumota, jos sitä vastaan löytyy tarpeeksi todisteita. Siksi tämän jutun lopuksi tiedustellaan lukijoiden mielipidettä asiasta, mutta ensin kysytään:

Mitä kuuluu, Boris ja Bent?

Osa tässä jutussa mainituista pelaajista on vaihtanut seuraa Taivaan Shakkiklubin ykkösjoukkueeseen, osa on lopettanut pelaamisen täällä maan päällä. Suurin osa yli 50-vuotiaista entisistä shakkitähdistä noteerataan kuitenkin tuoreimmalla FIDE:n vahvuuslukulistalla 1.1. 2005. Monet heistä ovat säilyttäneet pelitaitonsa korkealla tasolla, vaikka lyhentyneet peliajat varmaankin rasittavat enemmän vanhempia pelaajia. TOP 100 -listalla on viisi yli 50-vuotiasta pelaajaa, joista ylimpänä Karpov ja viidentenä 73-vuotias Kortshnoi, joka on samalla yli 60-vuotiaiden ykkönen.

Mutta katsokaapa omin silmin parhaiden yli 50-vuotiaiden listaa. Sen kärki muistuttaa erehdyttävästi 1970-80-lukujen vaihteen Tilburgin turnausten tulosluetteloa. Yli 60-vuotiaat on painettu sinisellä, ja viimeinen sarake tarkoittaa pelaajan ikää vuoden 2005 alussa.

Karpovin ja maailman kaikkien aikojen parhaan yli 70-vuotiaan Kortshnoin lisäksi Vaganjan ja Beljavski jatkavat aktiivipeluuta huipputasolla. Länsimaiden kärkipelaajina kauan olleet Hübner, Timman ja Andersson ovat yhä varteenotettavia vastustajia kenelle tahansa. Yli 60-vuotiaiden parhaista Spasski ja Portisch pelaavat nykyisin erittäin harvoin, puhumattakaan listalla alempana olevista Larsenista ja yli 80-vuotiaiden megatähdistä Smyslovista ja Gligoricista. Kaksinkertainen Neuvostoliiton mestari Vitali Tseshkovski taas on väsymätön ikinuori. Hän jopa selvitti tiensä vuoden 2004 Venäjän mestaruusturnauksen yhdentoista hengen superfinaaliin, jonka Kasparov voitti ylivoimaisesti. Ja Brasilian Henrique Mecking on toipunut pitkäaikaisesta sairaudestaan ja pelaa jälleen, vaikka ehtikin välillä ottaa pappisvihkimyksen.

Listalla on myös pelaajia, joista harvat ovat koskaan kuulleetkaan. Kuka Afromejev, kuka Gofshtein, kuka Shalnev? He ovat pelaajia, jotka Neuvostoliitossa eivät edenneet mestarin titteliä korkeammalla, mutta jotka rajojen avauduttua ovat innostuneet pelaamaan ja saaneet suurmestarin arvon joko muutettuaan länteen tai ainakin osallistuttuaan suuriin avoimiin tittelinmetsästysturnauksiin.

Huomattakoon vielä sijalla 40 yhden kenties suosituimman avausmuunnelman kehittäjä Jevgeni Sveshnikov, joka nykyisin edustaa Latviaa. Ja hauskana yhteensattumana voidaan havaita, kuinka kahdella tshekki-Vlastimililla, jotka aikoinaan kirjoittivat yhdessä hienon shakkioppaan (julkaistu englanniksi nimellä The Best Move) ovat listalla täsmälleen samoissa lukemissa, vaikka Saksassa asuva Hort onkin ollut heistä se menestyneempi.

Mutta silti meitä askarruttaa, mikä olisi Bobby Fischerin vahvuusluku, jos hän olisi jatkanut pelaamista. Kysymys on sitäkin ajankohtaisempi nyt, kun Kasparovkin on uhannut lopettaa. Kenestä tuleekaan seuraava idolimme?

Maaliskuussa 2005 Antti Parkkinen

veisitkö roskat roskakoriin antti.parkkinen@shakki.net

Lukijakysely

Tässä jutussa on esitelty kirjoittajan ja hänen sukupolvensa nuoruuden shakkisankareita ja subjektiivisia arvioita siitä, miksi juuri nuo pelaajat ovat olleet suositumpia kuin toiset. ShakkiNetin lukijoilla on varmasti asiasta oma mielipiteensä. Siksi pyydämme kaikkia lukijoita vastaamaan ( artikkelin kirjoittajalle : antti.parkkinen@kiitos_ei_roskaa.shakki.net ) ennen huhtikuun loppua 2005 omin sanoin seuraaviin kysymyksiin:

Kuka tai etkä shakinpelaajat ovat olleet sinun sankareitasi, lapsena tai aikuisena?

Miksi?

Minkä ikäinen olet?

Minkälaisia aiheita toivot ShakkiNetin juttujen ja uutisten käsittelevän?

Vastata saa suomeksi tai ruotsiksi. Vastausten pituutta ei ole rajoitettu millään tavalla. Parhaat vastaukset palkitaan pienillä shakillisilla yllätyspalkinnoilla ja ne voidaan myöhemmin julkaista ShakkiNetissä (nimettömänä, jos vastaaja niin haluaa) erillisessä artikkelissa, johon kootaan lukijoiden mielipiteet.

Toivomme runsasta osanottoa!