Tilastoja Suomen henkilökohtaisista
miesten shakkimestaruuskilpailuista
Miesten tämänvuotinen shakin suomenmestaruusturnaus oli kaikkien aikojen kuudeskymmenesneljäs. Sen kunniaksi että tuo shakinharrastajille pyöreitä vuosia tärkeämpi luku tuli täyteen, esittelen kilpailutuloksista kokoamani tilastot. (Tulosten tärkeimpänä lähteenä on ollut Pekka Palamaan Suomen Shakkiliiton 70-vuotishistoriikki. Pyydän ilmoittamaan tilastoissa mahdollisesti esiintyvistä virheistä, jotta ne voidaan oikaista.)
Taulukoista käy ilmi
tilastokärki mestaruuksien ja osanottokertojen määrän suhteen, samoin useimpia
pelejä pelanneet ja eniten pisteitä keränneet. Erillinen tilasto on tehty
osallistujien prosentuaalisista kokonaistuloksista. Niistä näkyy mestaruuksien
määrää selvemmin, ketkä pelaajista ovat menestyneet jatkuvasti ja onnistuneet
vuodesta toiseen pysyttelemään mastaruusturnauksien kärkipäässä.
Liitetiedostona on aakkosellinen luettelo kaikista kilpailuihin osallistuneista
pelaajista ja heidän tuloksistaan jokaisessa kilpailussa erikseen ja kaikissa
turnauksissa yhteensä (sijoitukset, piste- ja pelimäärät, prosentuaaliset
tulokset).
Kilpailujen määrässä on
otettu lukuun Suomen Shakkiliiton ensimmäinen mestaruusturnaus vuodelta 1922 ja
sen jälkeiset vuosien 1928 ja 1931-1934 kaksinottelut, joissa edellinen mestari
kohtasi haastajan ja joissa ei siis ollut kuin kaksi osanottajaa. Vuodesta 1935
lähtien on mestaruudesta pelattu turnausmuodossa, jokaisena vuonna sotavuosia
ja vuosia 1972-1982 lukuun ottamatta. Jälkimmäisenä ajanjaksona kilpailu
järjestettiin ilmeisesti säästämissyistä vain joka toinen vuosi. Tästä syystä
osanottokertojen ja mestaruuksien määrässä on aliedustettuna tuolloin huipulla
ollut pelaajasukupolvi, jonka osanotto- ja voittomahdollisuudet harvenivat
tuona aikana puoleen. Tämän sukupolven menestyksekkäimpiä pelaajia ovat olleet
suurmestari
Osanottajamäärä onkin vaihdellut huomattavasti
vuosien varrella. Vuonna 1955 mestaruudesta pelattiin tavalla, joka ei ole
toistunut: kaksikymmentäyksi pelaajaa jaettiin kahteen alkuerään, joiden kaksi parasta kohtasivat neljän hengen kaksinkertaisessa
lopputurnauksessa. Viime vuosien vajaakierroskilpailuihin taas on osallistunut
enimmillään jopa kaksikymmentäneljä pelaajaa. Tämä on tuonut tilastoon lisää
sellaisia pelaajia, jotka ovat osallistuneet vain kerran tai kaksi eivätkä
kuulu aivan maan terävimpään kärkeen. (Jotkut heistä voivat tietysti kohota
siihen hieman myöhemmin. Monien nykyistenkin, nuorena aloittaneiden,
huippupelaajien alku on ollut vaatimaton. Esimerkkeinä tästä olkoot SM Heikki
Kallio ja KvM:t Tapani Sammalvuo ja Jussi Tella. Heillä on myös ollut jo
nuorena mahdollisuus osallistua kilpailuihin ulkomailla, eikä Suomen
mestaruusturnaus olekaan enää sellainen ponnistuslauta edustustehtäviin ja
kansainvälisiin kilpailuihin kuin joskus aikaisemmin.)
Myöskään kaikki kaikkia
vastaan pelatessa ei osanottajamäärä ole ollut vakio, vaan se on vaihdellut
vuosikymmenestä toiseen esimerkiksi pelipaikasta riippuen. Esimerkiksi 1950- ja
1960-luvuilla osanottajamäärä oli pitkään neljätoista, mutta kun vuonna 1966
pelattiin Naantalissa, niin yleensä Helsingissä pelattaviin turnauksiin
tottuneet helsinkiläiset huippupelaajat eivät syystä tai toisesta halunneet tai
voineet matkustaa paikalle ja osanottajia oli vain yksitoista, joista neljä
turkulaista, kaksi lahtelaista, yksi raumalainen ja yksi tamperelainen. Tuon
tapauksen jälkeen määrä pysyi kauan joko kuutenatoista tai neljänätoista,
vaikka välillä turnattiin niinkin kaukaisissa ja eksoottisissa paikoissa kuin
Järvenpää (1980), Pori (1986), Jyväskylä (1987) ja Tampere. Vuonna 1995 nähtiin
kuitenkin nykyvuosien pohjanoteeraus: turnaukseen osallistui vain kymmenen
pelaajaa. Osanottajamääriin ja siihen, onko mestaruudesta kisattu
vajaakierroskilpailuna, lieneekin vaikuttanut suuresti myös Keskusshakkiliiton
pankkitilin saldo.
Muutama tuloksiin
liittyvä yksityiskohta ennen varsinaisia tilastoja. Alkuvuosien kaksinottelujen
tulokset ovat tilastoissa mukana sellaisenaan, mutta mestaruudesta pelattujen
uusintaotteluiden pisteitä en ole laskenut mukaan. Kilpailun keskeyttäneiden
osalta taas olen noudattanut Palamaan esittämiä tuloksia, jotka eivät
kuitenkaan ole aivan johdonmukaiset. Reino Niemi keskeytti vuonna 1946
"aiheettomasti" ja hänelle laskettiin tulokseksi nolla jokaisesta
pelaamattomasta pelistä, mikä tietenkin vaikuttaa alentavasti prosentuaaliseen
kokonaistulokseen. Vuonna 1965 taas silloinen KvM Eero Böök keskeytti kuuden
kierroksen jälkeen oltuaan kolmessa pisteessä ja hänelle on kirjattu tuo tulos
sellaisenaan. Vuonna 1989 taas Esa Koskinen keskeytti kahden kierroksen
jälkeen, mutta häntä ei ole kelpuutettu ollenkaan mukaan kilpailutuloksiin,
eikä hän näin ollen esiinny näissäkään tilastoissa. Vuonna 1993 keskeyttäneen
Christer Henrikssonin suhteen olen ottanut sen kannan, että laskin mukaan
varsinaisten pelattujen pelien tuloksen 0/3. Luovutusvoiton saaneet vastustajat
ovat tietenkin saaneet pitää ilmaisen pisteensä.
Vielä tiedoksi
sukutarinoiden ystäville: kahdessa perheessä on maan mestaruusturnauksiin
osallistunut sekä isä että poika, Rantaset Matti ja Yrjö sekä Ristojat Thomas
ja Jan. Kilpailuihin osallistuneita veljeksiä on kolme paria, Jorma ja Jouko
Äijälä, Petri ja Risto Lehtivaara sekä Antti ja Hannu Pihlajasalo.
Eniten mestaruuksia
voittaneen nimen tietää jokainen Suomen shakkihistoriaa vähänkin tunteva: KvM
Kaarle Ojanen otti osaa kahdeksantoista kertaa, tuli, näki ja voitti
kolmetoista kertaa. Tämä on kansainvälisestikin huomattava saavutus, muttei
kuitenkaan maailmanennätys. Virolaissyntyinen, vuoden 1967 alueidenväliseen
turnaukseenkin osallistunut (ja siellä Viktor Kortshnoita vastaan tasan
pelannut) KvM Ortvin Sarapuu voitti Uuden Seelannin mestaruusturnauksen vuosien
1952 ja 1990 välillä kokonaista kaksikymmentä kertaa. Suomessa Ojasen saavutus
lienee kuitenkin vaikeasti lyötävissä. Jos yksi pelaaja olisi muita niin paljon
parempi, että voittaisi säännöllisesti kaikki suomenmestaruusturnaukset,
hän nykymaailmassa varmaankin etsisi
muutaman voiton jälkeen kansainvälisistä kilpailuista vahvempaa vastusta,
parempia palkintorahoja ja kylmempiä kesiä. Näin muuten kävi jo 1960-luvulla
Heikki Westeriselle. Suomen ensimmäiseksi suurmestariksi noussut pelaaja oli
kotimaan oloissa vielä ylivoimaisempi kuin Ojanen hieman aikaisemmin. Tulokset
puhuvat puolestaan: 13,5/15 vuonna 1968 ja 13,5/14 vuonna 1970! Melkoinen
saavutus, jos muistaa, että hän osallistui uransa ensimmäisiin
mestaruusturnauksiin huomattavasti vaatimattomammalla menestyksellä: vuonna 1960
Kuhmon Shakkikerhoa edustanut koululainen sai tuloksen 5/13 ja vuotta myöhemmin
3,5/11. Vuoden 1970 tuloksesta tuleekin mieleen seuraavana vuonna muutaman
ottelun voittanut Bobby Fischer. Westerisen vastus ei kuitenkaan taitanut olla
ihan samaa luokkaa kuin Fischerin kilpakumppanit Mark Taimanov, Bent Larsen ja
Tigran Petrosjan.
Ei kannata vähätellä
myöskään suurmestari Eero Böökin saavutusta. Kuusi voittoa ei ole vähän,
varsinkin jos ottaa huomioon, että yhdeksästä osanotosta yksi oli vuonna 1932
Ragnar Krogiukselle hävitty kaksinottelu ja vuonna 1965 hän keskeytti kisan
juuri ennen puoliväliä. Vielä vuonna 1963 Böök voitti turnauksen puolella
pisteellä ennen Westeristä voitettuaan tämän komealla sommitelmalla heidän
keskinäisessä pelissään.
Seuraavassa taulukossa
on mestaruuksien määrän mukaan kaikki mestaruuden voittaneet pelaajat, joita on
kaikkiaan kolmekymmentä. Nykypelaajista menestynein on KvM Joose Norri, joka on
kahdessatoista kilpailussa kerännyt viisi mestaruutta. Muuten mestaruudet ovat
jakautuneet viime vuosina vuosikymmeninä tasaisesti. Norria ja Westeristä
lukuun ottamatta kukaan ei ole voittanut useammin kuin kaksi kertaa.
1990-luvulla tuli tavaksi kruunata joka vuosi uusi mestari, ellei sitten Norri
ollut kunnossa ja vienyt jälleen kerran pottia.
Ilmari Niemelä osallistunut useimmin,
Useimmin Suomen mestaruuskilpailuun on shakkimestareista osallistunut Ilmari Niemelä, joka voitti ainoan mestaruutensa ensimmäisessä turnauksessaan vuonna 1948. Sen jälkeen hän ottikin osaa vuoteen 1969 saakka osaa joka vuosi vuotta 1957 lukuun ottamatta. Menestys oli vaihteleva, mutta hän jakoi neljännen sijan vielä vuonna 1967, jolloin uraansa aloittelivat turnauksen kakkonen Juhani Sorri ja kuudennen sijan jakanut, ainoan mestaruutensa jo vuonna 1964 voittanut Ilkka Kanko. Niemelä oli myös maajoukkueen kantavia voimia. Hän osallistui shakkiolympialaisiin seitsemän kertaa (kuten myös Aatos Fred ja Matti Rantanen), mutta olympiatilastot olkoot toisen jutun aihe.
Toivo Salo taas
osallistui mestaruusturnaukseen kaksikymmentä kertaa peräkkäin (ja voitti kolme
mestaruutta). Vielä viimeisellä osanottokerrallaan vuonna 1960 hän jakoi
neljättä sijaa. Osanottotilastossa hän jakaa toisen sijan Eero Raasteen kanssa.
Raaste ei tarvitsekaan kuin kaksi turnausta lisää mennäkseen Niemelänkin ohi.
Jos muistetaan, että 1970-luvulla turnauksia järjestettiin yleensä vain joka
toinen vuosi, niin hänen ja seitsemääntoista turnaukseen osallistuneen Antti
Pyhälän saavutukset ovat sitäkin arvokkaampia.
Raaste on ollut
huippupelaajista siinä suhteessa epäonnisin, että vaikka hänen nimensä on lähes
aina löytynyt tulosluettelon alkupäästä, niin hän ei ole kertaakaan onnistunut
voittamaan mestaruutta. Lähimpänä hän oli vuonna 1986, jolloin hän jakoi
turnauksen ensimmäisen sijan Yrjö Rantasen kanssa mutta hävisi uusintaottelun.
Muita usein osallistuneita ja hyvin menestyneitä, joilta mestaruus on
livahtanut käsistä, ovat olleet Heikki Koskinen, Matti Rantanen ja KvM Kimmo
Välkesalmi.
Nuoremmista pelaajista
KvM:t Joose Norri, Aleksei Holmsten ja Olli Salmensuu ovat ottaneet tavakseen
osallistua maan mestaruuskilpailuun säännöllisesti, ja luultavaa onkin, että
heidän sijoituksensa seuraavassa taulukossa nousee lähivuosien aikana.
Niemelällä eniten pelejä,
Raaste jälleen kakkonen
Pelimäärätaulukko
noudattelee melko tarkkaan osanottokertoja, kuitenkin niin että
1960-1980-luvuilla pelanneet ovat pelanneet enemmän pelejä turnausta kohden
kuin aiemmat ja myöhemmät pelaajasukupolvet. Eero Raasteelta puuttuukin Ilmari
Niemelän ohittaakseen vain yksi yhdeksänpelinen vajaakierroskilpailu. Muuten
tämän tilaston kärki tuskin muuttuu lähivuosina, jos nykyinen lyhyiden
turnausten aika jatkuu.
muutaman valovuoden etumatka
Kaarle Ojanen johtaa
pistetilastoa niin selvällä erolla, että muut pelaajat joutuvat osallistumaan
kenties muutamiin kymmeniin vajaakierrosturnauksiin, jos mielivät ohi. Eero
Raaste on tämänkin tilaston kakkonen ja myös pysynee tällä sijalla jokusen
vuosikymmenen. Tasaisen vauhdin taulukolla pitää yhdeksän kierroksen
turnauksessa tehdä seitsemän pistettä joka vuosi kahdenkymmenen vuoden ajan, ja
silloinkin pääsee Raasteesta ohi vasta puolella pisteellä. Joose
Norri on nuoremmista pelaajista ainoa, jolla on
mahdollisuuksia nousta lähivuosina yli sadan pisteen.
Prosentuaaliset tulokset
mahdollistavat vertailun
Kenties ainoa tapa
verrata eri pelaajasukupolvien saavutuksia onkin prosentuaalisten tulosten laskeminen.
Kaarle Ojasen ylivoimainen ykköstila ei liene kenellekään yllätys, mutta KvM Osmo Kailan kakkossija kenties hämmästyttää. Hänen
tuloksiinsa mahtuu myös muutama keskinkertainen turnaus, mutta 1951 ja 1952 hän
teki yli 80-prosenttisen tuloksen, vaikkei edes voittanut mestaruutta vaan jäi
ensin Ojasesta puoli pistettä ja sitten teki Ojasen kanssa saman tuloksen,
mutta Ojanen säilytti mestaruuden puolustajana tittelinsä. Olli Salmensuun
kolmas tila on hieno saavutus, mutta muistettakoon, että yksikin jatkossa
heikosti sujuva turnaus alentaa helposti kokonaisprosenttitulosta. Sama koskee
myös tämänvuotista voittajaa KvM Mika Karttusta,
jonka suomenmestaruusturnaukset ovat tähän mennessä sujuneet loistavasti.
Muista kärkipään
pelaajista huomattakoon suurmestareiden Yrjölä, Böök,
Westerinen ja Rantanen sekä KvM
Veijo Mäen komeat suoritukset. Lukijat saavat itse tehdä johtopäätökset muiden
sijoitusten vertailukelpoisuudesta. Vertailuja tehtäessä on hyvä pitää mielessä
se, että osanottajien määrä on vaihdellut vuosikymmenestä toiseen, samoin kuin
se, että osanottajien määrän kasvaessa myös keskimääräinen taso kenties laskee
ja hyvän tuloksen tekeminen helpottuu. Korkean suoritustason pitäminen yllä
vuodesta toiseen ei myöskään ole helppoa. Siis jos kaksi pelaajaa on saanut
suunnilleen saman prosentuaalisen tuloksen, niin mitä useampi turnaus, sitä
parempi saavutus! Toisaalta vajaakierroskilpailut eivät suosi tällaista vähän keinotekoistakin laskentatapaa,
koska parhaat pelaajat joutuvat pelaamaan enimmäkseen keskenään, eivätkä saa
juurikaan helppoja pisteitä turnauksen häntäpään pelaajilta. Tässä mielessä
nykypelaajien on vaikeampi päästä tällaisessa tilastossa aivan kärkipäähän.
Ylläolevaan taulukkoon olen kelpuuttanut vain vähintään
neljään turnaukseen osallistuneet pelaajat. Lopuksi vielä taulukko muiden
parhaista saavutuksista. Johannes Terho ja John L.W. Lillja
osallistuivat ensimmäiseen mestaruusturnaukseen vuonna 1922 ja sijoittuivat
tuloksillaan toiseksi ja kolmanneksi Anatol Tschepurnoffin jälkeen. KvM
Pertti Poutiainen voitti mestaruuden kummallakin osallistumiskerrallaan,
vuosina 1974 ja 1976. KvM Antti Pihlajasalo taas on
osallistunut ainoastaan mestaruusvuotenaan 1997. Muita mestaruuden voittaneita
tässä taulukossa ovat Esko-Matti Hakulinen (1992) ja Mauri Sirkiä
(1969).
Liitetiedostossa http://www.shakki.net/history/sm_taulukot.htm
on aakkostettuna jokaisen osallistuneen pelaajan tulokset jokaisesta
yksittäisestä kilpailusta ja kokonaistulos. Kaikkiaan on pelaajia ollut mukana
204. Ainoa osallistunut naispelaaja on tähän mennessä ollut NKvM
Johanna Paasikangas-Tella.
Tämän jutun tilastoja
saa vapaasti käyttää kaikkiin shakillisiin ja muihinkin ei-kaupallisiin
tarkoituksiin. Kommentteja ja oikaisuja saa myös lähettää alla olevaan
osoitteeseen.
Antti Parkkinen
Antti.Parkkinen@ei_roskaa_shakki.net