Junamatka Tampereelle ja siellä ystäväni Jorma Kekin haastattelu. Matkassa mukana ylimääräinen annos säpinää, sillä olin sopinut tapaamisen kahdelle niin toistensa kaltaiselle kirjoittaja-
lahjakkuudelle, ja siitä syystä pakostakin sielunveljelle. Näin ainakin uskoin. Sillä toisensa löysivät Jorman aforismit ja serkkuni runot, samantyyliset käsialat, kosketukset teatterimaailmaan sekä vertaansa vailla olevat persoonat. Mutta mieltä pakottava kysymys kuului: ”Miten he tulevat suhtautumaan toisiinsa?” Tylsän välinpitämättömästi, kevyesti hymyillen, nopeasti ystävystyen vai kenties tulisesti rakastuen? Pirullinen kysymys. Järkiparkaa raastoi ja pelko oli ajamassa kuilun partaalle. Mitä he ajattelisivat minusta tapaamisen jälkeen?
Viekoitteleva kosketusJorma sai kimmokkeen heittäytyä taiteen vietäväksi ikimuistoisen puhelinkeskustelun aikana, joka käytiin hyvän shakkiystävän silloisen muusan kanssa kesällä -89. Siitä alkoi miehen kulku kohti taiteen syvintä olemusta, missä kysymystä kauneudesta, totuudesta, rakkaudesta, elämästä ja kuolemasta ei voi sivuuttaa. Onneksi hengen pitimiksi tarjottiin jo alkumatkasta hienoja kokemuksia. Yksi niistä oli Pikku Prinssin ohjaustyö, jossa päämääränä oli Peer Gynttimäisesti kyseenalaistaen raaputtaa pintaa syvemmältä länsimaista ajattelumallia. Se hetki on aina unohtumaton, kun katsoja tulee esityksen jälkeen halaamaan, ja tajuaa koskettaneensa yleisöä. Niin yksinkertaista se on - onnistuminen.
|
